Kolumni: Jauhelihakastike ei ole jokamiehen oikeus

On olemassa kahdenlaisia ilmastotekoja, helppoja ja vaikeita. Vaikeat eivät ole vaikeita siksi, että niiden toteuttaminen vaatisi astrofysiikan tai mandariinikiinan opintoja. Ne ovat vaikeita siksi, että ne eivät ole kivoja.

Kun puolisoni ehdotti ensimmäistä kertaa, että vähentäisimme lihan syömistä, puhkesin nauruun. Mekö? Miksi ihmeessä? Minähän vihaan kasvisruokaa! Syökäät lehmät soijaa, minähän en sellaiseen ryhdy. Kasvisruoan lisääminen arkiruokalistalle tuntui vaivalloiselta. Olenhan sukupolvea, joka on varttunut jauhelihapaketti toisessa ja makaronipussi toisessa kädessä.

Vaivalloiselta tuntui myös omasta autosta luopuminen, vaikka keskusta-asujan auton omistamista voi verrata seteleiden käyttöön vessapaperina. Kahvimaidon vaihtaminen kaurajuomaan se vasta kenkuttikin. Lentämisen vähentämisestä nyt puhumattakaan. Minä haluan matkustaa! Kukaan ei pysy pimeässä Suomessa järjissään! Minulla on oikeus!

Ilmastoteot ovat vaikeita siksi, että niiden tunnistaminen vaatii omien etuoikeuksien tunnistamista. Asiat, joita me Suomessa pidämme oikeuksina, olisivat lähes missä tahansa muualla valtavia etuoikeuksia. Meidät kolmikymppiset on hemmoteltu lapsena pilalle, kun sotien jälkeiset sukupolvet ovat halunneet lapsilleen enemmän ja parempaa. Koko identiteettimme rakentuu esineiden ja kuluttamisen varaan.

Tietenkään emme sano sitä ääneen. Hoemme tarvitsevamme näitä. Tarvitsemme kaksi autoa, tarvitsemme valtavasti elektroniikkaa, tarvitsemme proteiinia, tarvitsemme joka kevät uudet tennarit. Istumme kaikkien näiden tarvitsemiemme asioiden keskellä ja huokaamme, miten ikävää on, ettei kerrostalossa voi itsenäisesti vaikuttaa lämmitysjärjestelmäänsä. Sitten nousemme ylös, otamme pitkän suihkun ja napsautamme Netflixin päälle. Siellä kun on niitä hyviä ilmastonmuutoksesta kertovia dokumentteja.

Emmi Nuorgam on tamperelainen yrittäjä ja Tampereen ruokalähettiläs, joka rakastaa kauniita vintagemekkoja ja pitkiä illallisia.