Kolumni: Samaa jengiä, vaikka Hakamettän pihassa tunnustetaan väriä

Tapasin aviomieheni kahvilan jonossa ensi kerran kesällä 2016. Olin 31-vuotias ja elämäni ehkä kuudetta kertaa Tampereen seudulla. Kahdeksan kuukauden päästä tuosta hetkestä olin pakannut laukkuni, esikoiseni ja elämäni Helsingissä ja katselin uuden kotini ikkunasta ulos. Sieltä näkyi Näsinneula – ainoa edes etäisesti tuttu asia uudessa kotikaupungissani kahvilan jonossa tapaamani, hassua Kummeli-kieltä puhuvan miehen lisäksi.

Ensimmäisenä vuotena huomasin, että tamperelaiseksi opettelussa oli muutamia erikoispiirteitä, jotka täytyi yksinkertaisesi käydä läpi. Kun tyttäreni tuli ensimmäisen eskaripäivänsä jälkeen kotiin, puuskaisi hän Kirkkopuistoon päästyämme tuskaisesti: ”Siis kumpaa me nyt oikein ollaan?” Naulakkomerkkiin oli pitänyt valita Tapparan tai Ilveksen logo. Uusi kaupunki toi eteen Hakametsän jäältä kumpuavan kaksintaistelun, uudet ystävyyssuhteet ja kummat Nysse-pysäkit. Sekin piti tietää, millä tavalla halusi siivet syödä: mediumina, kaksiluisina vai ravistettuina? Siippareissa tietenkin, ja jos joku ehdotti Hookia, piti asiasta kinastella edes näennäisesti.

Vaikka Tampere on ensi vilkaisulla kahtiajakojen kaupunki, jota halkoo yksi silta itään ja länteen, ei todellisuudessa ihmisten välillä ole leirejä. Itse asiassa tärkein seikka, jonka tamperelaisuudesta olen näiden vuosien aikana oppinut, on, että tamperelaisilla ei ole klikkejä! Kun olin ensimmäisenä tamperelaisvuotenani töissä suunnittelutoimistossa, Hallituskadun ovistamme saattoi paukahtaa työntekomme keskelle kadunmiehiä kilisevien kassiensa kanssa. Sen sijaan, että heidät olisi ajettu ulos, pipopääkollegani tarjosivat heille hipsteri-sumpit ja pullaa. Aluksi toiminta hämmensi minua, mutta sitten tajusin kaiken tämän olevan osa sitä tamperelaisuutta, jota rakastin. Siinä pyöreän pöydän ääressä – kuten Tampereella muutenkaan – ei tuntunut olevan väliä koulutustaustoilla tai lähtökodilla. Oli yksinkertaisesti kaupunkilaisia, joille me vastaan te -asettelu oli turhaa.

Karoliina Pentikäinen on kolmen tyttären äiti, bloggaaja ja Sidosteen sukkatehtaan markkinointipäällikkö, joka haluaisi asua loppuelämänsä Pyynikillä.